Kynnyksien ylityksiä - mukaan Korson käsityötoimintaan

Olen asunut reilu 13 vuotta Korsossa kahdessa eri osoitteessa. Muuttaessani Korsoon monet tuttavistani olivat kovin järkyttyneitä siitä miten voin muuttaa niin huonomaineiselle alueelle. Enhän minä voi vammaisena ihmisenä sellaisessa rappiokylässä mitenkään pärjätä. Varmasti minut ryöstetään tai mukiloidaan. Totuus on ollut kuitenkin toisenlainen. En ole koskaan joutunut pelkäämään Korsossa asuessani. Tosin eräänä yönä heräsin opaskoirani haukkuun. Se seisoi eteisessä katsoen oven suuntaan. Ei suostunut paikaltaan useampaan minuuttiin haukahdellen aika-ajoin. Uskaltauduin ovelle kuuntelemaan, kuulin vain lintujen laulua ja rapinaa. Arvoitukseksi jäi mitä oppaani haukkui, oliko tarvetta pelkoon vai ei. Lopulta jatkoimme uniamme rauhallisina. Samainen tilanne olisi voinut tapahtua missä tahansa muussakin kaupungissa ja kaupunginosassa. Itse asiassa suhtaudun huvittuneisuudella puheisiin ja kirjoituksiin eri asuinalueiden pahamaineisuudesta. Varmasti jokaisessa lähiössä on ongelmansa, mutta myös paljon hyvää.

Olen hieroja ja toimin siis palvelualalla. Avomieheni Raunon kanssa teemme kotimme yhteydessä olevassa toimitilassa hierontahoitoja. Olemme työskennelleet Metsolan ja Leppäkorven rajalla yli seitsemän vuotta. Hierontatassu saattaakin olla osasta lukioista tuttu paikka. Työtilamme on alakerrassa erillään varsinaisesta asuintilasta. Olemmekin saaneet paljon palautetta paikan rauhallisuudesta. Pyrimmekin aina yläkerrassa olemaan mahdollisimman hiljaa hierontojen aikana. Meille on tärkeää, että asiakas voi rentoutua ja unohtaa hektisen useasti paljon ääniä olevan kiireisen tohinan edes hetkeksi.

Korson huonohkosta maineesta huolimatta emme ole työssämmekään kokeneet uhkaavia tilanteita. Joskus meiltä kysellään miten uskallamme päästää kotiimme vieraita ihmisiä. Kysymykseen useasti lisätään ”kun olette näkövammaisiakin”. Itse ajattelen, että tyhmänrohkea ei tarvitse olla, mutta ei voi ruveta pelkäämäänkään liiaksi. Se supistaa elämää ja minä haluan elää täysillä vammastani huolimatta.

Muuttaessani Korsoon keväällä 2003 elämäni täytti näkövammaisten joukkuepeli maalipallo. Käsitöille en uhrannut ajatustakaan, vaikka peruskoulussa pidinkin kovasti käsitöistä. En myöskään osallistunut mihinkään Korson alueen toimintaan. Kävin töissä Helsingin puolella, maalipallotreeneissä missä niitä sattuikin olemaan. Tuli kuitenkin aika milloin kuulohuolien takia jouduin jättämään tuon rakkaan harrastukseni maalipallon. Kuulo-ongelmiini sain suuren avun ja olisin voinut palata lajin pariin. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Elämääni asteli vakain innostavin askelin käsityöt.

Ollessani toisen korvan leikkauksen jälkeisellä sairaslomalla ystäväni katseltua helmien kanssa tuhraamistani, hän toi minulle etukäteisjoululahjaksi harpun, eli eräänlaisen neulontavälineen ja lankaa. Hoksasin nopeasti miten harpulla toimitaan ja sairaslomalla syntyi kolme vai neljä kaulaliinaa.



Pian halusin puikot käsiini ja palautella oikeat ja nurjat silmukat mieliin. Yht'äkkiä halusinkin tehdä tuubihuiveja ja ponchoja. Ystävien kanssa kävimme lankaostoksilla ja pian lankoja alkoi kertymään ehkä liiaksikin. Opettelin pyörittelemään mehiläisvahakynttilöitä ajatuksenani antaa niitä lahjaksi pitkäaikaisille asiakkaille sekä muutoin yhteistyötä kanssani tehneille. Pari ensinmmäistä syksyä homma pysyikin lapasessa, mutta sitten kynttilöitä alkoi syntymään yli tarpeen samalla tullessa kyselyitä teenkö niitä myyntiin. Aloin huomaamaan, että myös neuleita syntyy yli oman tarpeen. Ja kun vielä kaksi vuotta sitten aloitin keramiikan ja pienrottinkikurssin tuotteita valmistui reippaaseen tahtiin.

(Kuva Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset Hun joulumyyjäisistä 5.12.2015, joka oli ensinmmäinen varsinainen myyjäistapahtuma mihin olen osallistunut)




Olin totaalisen hurahtanut käsitöihin. Sain hyvää palautetta töistäni lisäten intoa entisestään. Maalipallossa minusta ei koskaan huippua tullut, vaikka lujasti koetin töitä tehdä kehittyäkseni. Minun parhaat avut taisi olla joukkuepelaajana rauhallisuus ja rauhoittava vaikutukseni muihin pelaajiin vaihtopenkkikomennuksistani huolimatta. Nyt olin löytänyt käsityötaidon mitä en oikeastaan tiennyt minulla edes olevan ja tähän taitoon olen itsekin tyytyväinen. En koe alemmuuskomplekseja, vaikka joskus ohjeiden kanssa menee taisteluksi purkoosin tullessa vierailulle. Sitkeästi yritän uudestaan kunnes lopputulos tyydyttää minua.

Hiljalleen tuli hetki milloin oli mietittävä mitä oikeasti kaikelle tekemälleni teen. Aloin lämmetä ajatukseen osallistua myyjäisiin tai mennä johonkin tuotteitani myymään. Myyjä-tyyppinä en ole koskaan itseäni pitänyt, joten ajatus tuntui alkuun vieraalta. En edelleenkään ollut osallistunut Korson alueen toimintaan. Kuntosalilla ja joillakin ryhmäliikuntatunneilla kävin Vidassa keväällä 2015 hyvin positiivisin kokemuksin. siinä projektissa tuli ylitettyä monta isoa kynnystä: treenata yhdessä näkevien kanssa yhtenä suurimpana kynnyksenä. Myyntiajatukseen totutellessani olin yhteydessä Made in Korso:n Päiviin ja viime tammikuussa huomasin kirjottavani osallistuvani helatorstaina olleisiin myyjäisiin. Vaikka myyjäisissä olikin kovin hiljaista minulle jäi tapahtumasta hyvä mieli. Kesätapaamisemme jälkeen tuo tunne vain vahvistui. Istuimme kesäillassa made in korsolaisten kanssa toisiimme tutustuen ja tuotteistamme kertoen. Etukäteen jännitin miten sokeuteeni suhtauduttaisiin, olisinko kummajainen muiden joukossa. Olinkin tasavertainen IHMINEN toisten sydämellisten ihmisten joukossa. Nyt olen kirjoittamassa tätä blogia, olen lupautunut syksyn myyjäistapahtumiin mukaan. Isoja kynnyksiä on ylitetty ja siitä voinen olla ylpeä.

Lopuksi: Kirjoitan henk.koht. blogia Endorfiinista voimaa

Blogilla on jo kuuden vuoden historia, joten tekstejä löytyy monista eri elämän vaiheista nykyisin käsitöiden ottaessa entistä enemmän valtaa luontoa ja hyvinvointia unohtamatta.